Olen ollut keskellä opiskelu-hulabaloota. Pelkkää kiirettä ja stressiä, tulevia tenttejä ja niihin urakointia niin että hiki melkein lentää. Tyhöharjoittelussakin olisi jotain opittava ja pysyttävä aktiivisena, tehtävä siihen liittyvää tehtävää eikä hetkeksikään hellittää tuleviin tentteihin luvusta. Tätä soppaa voisi maustaa vielä yksityiselämän ongelmilla, joilla valitettavasti tuntuu olevan suurempi vaikutus yleisvointiin, kun toisinaan toivoisi. Jospa siis aukaistaisiin tätä kerää hiukan.

Työharjoittelu lähenee loppuaan. Olen edelleen tykännyt työstä, vaikka se epäsäännöllisyydessään ja koulun tuomien haasteiden vuoksi onkin rankkaa. On myös jännä, miten erilailla tarttuu toimeen, kun on "oikeasti" töissä, kuin pelkkä harjoittelija. "Oikeana" työntekijänä ammatillinen itsetuntokin on huomattavasti isompi. Mutta ymmärrän kyllä, etten näin aloittelijana voi millään osatakaan kaikkea yliopistollisen sairaalan osastolla! Aktiivinen pitäisi silti olla. Päivittäin lopetamme työvuoron ohjaajani kanssa lyhyeen keskusteluun, jossa käymme kulunutta työvuoroa läpi. Viikko sitten sain kuullakin, että ohjaajani toivoisi aktiivisempaa toimintaa. Tiedostin sen itse varsin hyvin, ja potkin itseäni koko ajan. Tiesin olleeni veltto, mitäänsaamaton, mutta en voinut mitään sille, kuinka yksityiselämässäni ajankohtaiset asiat tunkivat väkisinkin pintaan ja saivat kaiken toiminnan olemaan huonoa. (Pitänee kuitenkin oman maineen vuoksi kertoa sitten seuraavasta päivästä, jolloin ihan vahingossa yritin kompensoida aiempaa velttouttani tekemällä erilaisia asioita, mutta liian aikaisin..:P)

Kuten sanottua, olen nauttinut pitkästä työharjoittelusta kyseisellä osastolla, mitä olin etukäteen hiukan pelännytkin. Kokonaista 8 viikkoa samassa paikassa vaikka kahdessa erässä! Nyt olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että harjoittelu on pian ohitse. Minulla on vielä kolme työvuoroa jäljellä, vaikka tässä vaiheessa olisi alun perin pitänyt olla vain kaksi. Eilen ilmeni hiukan mutkia matkaan. Heräsin nimittäin aamuyöstä kamalaan oloon, enkä osannut oikein mitenkään olla, jotta olo olisi helpottunut. Lihaksiin, mahaan, päähän, joka puolelle särki ja koski. Tunnin verran rukoilin, etten tulisi kipeäksi. Halusin päästä töihin, jotta voisin keskittyä mahdollisimman monta päivää tentteihin lukuun. Viideltä nousin kellon rääkyessä korvan juuressa, mutta jouduin toteamaan, ettei työpäivästä tulisi yhtään mitään, sillä tuskin pysyin tolpillani; puuron keitostakaan ei tahtonut tulla mitään kun silmissä jo musteni ja välkkyi tähtiä. Puhumattakaan aamupalan maistumisesta (normaalisti aamupala on saatava eteen heti herättyäni). Niinpä soitin töihin ja painuin pehkuihin.

Oivalsin kuitenkin päivän mittaan ylimääräisen vapaapäivän tärkeyden. Ehkä Jumala halusi pysäyttää minut tästä hulabaloosta. Olen pitänyt ehkä liiankin kiirettä ja stressiä, pyrkinyt liian paljoon ja liian täydelliseen. Olo oli paljon parempi myöhemmin herättyäni (historiallinen päivä; nukuin peräti 10! En edes muista, milloin olisin nukkunut noin pitkään!), ja pystyin nauttimaan erilaisista asioista ja riemuitsemaan päivästä.

Elämän kiemurat.. Lauantaina olisi päättynyt eron harkinta-aika, mutta se ei paljoa naurata, kun tämä toinen osapuoli päätti heittää kalikoita rattaiden pyöriin tekemällä asioista hankalia. Pahimmillaan joudun odottamaan erotuomiota ensi jouluun. Mutta ei siitä sen enempää. Paras uutinen tähän liittyen on se, että postitin viikonloppuna SUKUNIMENVAIHTOHAKEMUKSEN. Miten joku asia, kuin sukunimi voi tehdä niin onnelliseksi?! Heh. Mutta olen tosiaan liidellyt kuin seitsemännessä taivaassa viime päivinä, ja toivottavasti mahdollisimman pian voin jälleen esittäytyä omalla rakkaalla nimelläni. Esittäytyä, kuka oikeasti olen. Olisinhan voinut tehdä hakemuksen jo aiemmin, mutta olin ymmärtänyt sen olevan yksinkertaisempaa erotuomion tultua, mutta nyt asioiden mutkistuttua päätin, että maksakoon, jos se tekee minut niin onnelliseksi.

Otsikko Nousukausi sopii moneen asiaan. Olen pitkään elellyt hiukan alavilla hallan mailla suhteessa itseeni ja itsestäni huolehtimiseen. Nyt on alkanut kuitenkin nousukausi. Lisäpontta olen saanut eron takapakista. Olen joutunut viettämään niin pitkiä riitelypuheluita viime päivinä, että suorastaan haluan näyttää pitkää nenää, että tosiaan pärjään ja voin paljon paremmin ilman tätä toista. Ja VARMASTI pärjään!! Uhoa. Syvällä sisimmässä kipinöineet asiat ovat nousseet nyt pintaan, ja eilen oli myös tämän asian saralla oikein mukava päivä. Suunnittelin tulevia ruokia, joita voisin laittaa, ja joihin voisin lisätä aiemmin jostain syystä "välttelemiäni" ruoka-aineita. Leivoin työharjoittelua varten keksejä, ja nautin itsekin niistä suurella sydämellä. En muistanutkaan nauttivani niin paljon leipomisesta! Ja kuinka hyvää olikaan keitetty kananmuna aamupalaleivän päälle siivutettuna! Hih, naurakaa pois, mutta näin on näreet. Mutta pyydän, ei mitään suurta numeroa, sillä järven jää ei koskaan ole alkutalvesta kovin paksu ja kestävä. Pitää olla liikkeellä varovaisin askelin.