keskiviikko, 4. helmikuu 2009

Ennakkovaroitus

Se on loppu nyt.
Even seikkailut täällä internetissä blogin muodossa.
Tykkään kyllä kirjoittaa, ja tykkään kyllä kertoa ystävilleni kuulumisia, mutta mieluummin vuorovaikutuksessa.

Joten, jos haluat kuulla minusta ja kommelluksistani, otathan yhteyttä!:)

Poistan blogin ajan kuluessa.

sunnuntai, 21. joulukuu 2008

Väsyneen ihmisen hajanaisia ajatuksia

Voi onnea, olen jälleen maalla, kotona. Kunpa vain jaksaisin iloita tuosta. Nyt vain mikään ei tunnu oikein miltään, on niin uupunut olo menneestä syksystä. Kyllä tämä tästä taas suttaantuu, kun saan ylikierrokset vähän tasattua ja opittua ehkä hiukan nukkumisen jaloa taitoa (toiveajattelua??). Toissayönä olin herännyt neljältä kykenemättä enää nukahtamaan, joten lähdin ulos.

Edelleenkin riemunaihe on se, että huomenna jo kuukauden päivät olen saanut esittäytyä jälleen omalla tyttönimelläni. Ei enää valheellisia identiteettejä, vaan reilusti sitä, mitä on! Ah, onnea.

Aaltoillen on tullut myös läheisyydenkaipuu, joka toisinaan saa tuntemaan kovin yksinäiseksi. Olen tunnetta lievittääkseni ollut parissa perheessä lastenvahtina, jossa perheen 5-vuotias tyttö pitää kyllä huolen läheisyydestä hulluilla tempauksillaan (viimeksi juoksimme puoli tuntia krokotiileja pakoon välillä hypäten turvaan ja toisiamme "joesta" kiskoen). Läheisyydenkaipuuta ei todellakaan helpota se, että hempeitä pareja parveilee ympärilläni; velipoika on löytänyt jonkun tytön, suunnilleen kaikki serkut ovat nyt onnellisessa ihmissuhteessa (paria poikaa lukuunottamatta), kavereilla menee hyvin ja jopa ikisinkkua tätiäni on onnistanut. Mitä minä sitten teen? Soitan pianoa. Ihmissuhteiden osalta? Tapaan mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, kyllä, mutta samanaikaisesti menneisyyden haamut tunkeutuvat iljettävällä tavalla takaisin elämääni. Yritä siinä sitten rakastua ja elää vaaleanpunaisten sydänten keskellä.

Mutta jos ajatellaan yleisesti ottaen ihmissuhteen muodostamisen mahdollisuutta, niin kovin vähäisethän ne ovat. Jollain tavalla onnistun pitämään itseni saavuttamattomissa, ettei mitään pidempää tai vakavampaa olisi edes mahdollista kaavailla. Olen nyt joulun taas poissa arkimaisemistani, ja kesänkin tulen olemaan kotikonnuillani, kaukana opiskelukaupungista. Kesän jälkeenkään on aivan turha miettiä mitään muuta kuin etäsuhdetta suuntaan tai toiseen.

Mutta nyt. Kiitän ja kumarran ja rutistan itseäni. Läheisyydenkaipuu taas hetkeksi jallitettu.

lauantai, 22. marraskuu 2008

Elämäniloni, lintunen, kukkanen

Voi elämäniloni,

lintunen, kukkanen!

Älä lennä pois,

älä kuihdu pois!

Nouse pilviin,

loista heleillä väreilläsi!

Laula ilon lauluasi,

hurmaa tuoksuillasi!

maanantai, 17. marraskuu 2008

Nousukausi

Olen ollut keskellä opiskelu-hulabaloota. Pelkkää kiirettä ja stressiä, tulevia tenttejä ja niihin urakointia niin että hiki melkein lentää. Tyhöharjoittelussakin olisi jotain opittava ja pysyttävä aktiivisena, tehtävä siihen liittyvää tehtävää eikä hetkeksikään hellittää tuleviin tentteihin luvusta. Tätä soppaa voisi maustaa vielä yksityiselämän ongelmilla, joilla valitettavasti tuntuu olevan suurempi vaikutus yleisvointiin, kun toisinaan toivoisi. Jospa siis aukaistaisiin tätä kerää hiukan.

Työharjoittelu lähenee loppuaan. Olen edelleen tykännyt työstä, vaikka se epäsäännöllisyydessään ja koulun tuomien haasteiden vuoksi onkin rankkaa. On myös jännä, miten erilailla tarttuu toimeen, kun on "oikeasti" töissä, kuin pelkkä harjoittelija. "Oikeana" työntekijänä ammatillinen itsetuntokin on huomattavasti isompi. Mutta ymmärrän kyllä, etten näin aloittelijana voi millään osatakaan kaikkea yliopistollisen sairaalan osastolla! Aktiivinen pitäisi silti olla. Päivittäin lopetamme työvuoron ohjaajani kanssa lyhyeen keskusteluun, jossa käymme kulunutta työvuoroa läpi. Viikko sitten sain kuullakin, että ohjaajani toivoisi aktiivisempaa toimintaa. Tiedostin sen itse varsin hyvin, ja potkin itseäni koko ajan. Tiesin olleeni veltto, mitäänsaamaton, mutta en voinut mitään sille, kuinka yksityiselämässäni ajankohtaiset asiat tunkivat väkisinkin pintaan ja saivat kaiken toiminnan olemaan huonoa. (Pitänee kuitenkin oman maineen vuoksi kertoa sitten seuraavasta päivästä, jolloin ihan vahingossa yritin kompensoida aiempaa velttouttani tekemällä erilaisia asioita, mutta liian aikaisin..:P)

Kuten sanottua, olen nauttinut pitkästä työharjoittelusta kyseisellä osastolla, mitä olin etukäteen hiukan pelännytkin. Kokonaista 8 viikkoa samassa paikassa vaikka kahdessa erässä! Nyt olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että harjoittelu on pian ohitse. Minulla on vielä kolme työvuoroa jäljellä, vaikka tässä vaiheessa olisi alun perin pitänyt olla vain kaksi. Eilen ilmeni hiukan mutkia matkaan. Heräsin nimittäin aamuyöstä kamalaan oloon, enkä osannut oikein mitenkään olla, jotta olo olisi helpottunut. Lihaksiin, mahaan, päähän, joka puolelle särki ja koski. Tunnin verran rukoilin, etten tulisi kipeäksi. Halusin päästä töihin, jotta voisin keskittyä mahdollisimman monta päivää tentteihin lukuun. Viideltä nousin kellon rääkyessä korvan juuressa, mutta jouduin toteamaan, ettei työpäivästä tulisi yhtään mitään, sillä tuskin pysyin tolpillani; puuron keitostakaan ei tahtonut tulla mitään kun silmissä jo musteni ja välkkyi tähtiä. Puhumattakaan aamupalan maistumisesta (normaalisti aamupala on saatava eteen heti herättyäni). Niinpä soitin töihin ja painuin pehkuihin.

Oivalsin kuitenkin päivän mittaan ylimääräisen vapaapäivän tärkeyden. Ehkä Jumala halusi pysäyttää minut tästä hulabaloosta. Olen pitänyt ehkä liiankin kiirettä ja stressiä, pyrkinyt liian paljoon ja liian täydelliseen. Olo oli paljon parempi myöhemmin herättyäni (historiallinen päivä; nukuin peräti 10! En edes muista, milloin olisin nukkunut noin pitkään!), ja pystyin nauttimaan erilaisista asioista ja riemuitsemaan päivästä.

Elämän kiemurat.. Lauantaina olisi päättynyt eron harkinta-aika, mutta se ei paljoa naurata, kun tämä toinen osapuoli päätti heittää kalikoita rattaiden pyöriin tekemällä asioista hankalia. Pahimmillaan joudun odottamaan erotuomiota ensi jouluun. Mutta ei siitä sen enempää. Paras uutinen tähän liittyen on se, että postitin viikonloppuna SUKUNIMENVAIHTOHAKEMUKSEN. Miten joku asia, kuin sukunimi voi tehdä niin onnelliseksi?! Heh. Mutta olen tosiaan liidellyt kuin seitsemännessä taivaassa viime päivinä, ja toivottavasti mahdollisimman pian voin jälleen esittäytyä omalla rakkaalla nimelläni. Esittäytyä, kuka oikeasti olen. Olisinhan voinut tehdä hakemuksen jo aiemmin, mutta olin ymmärtänyt sen olevan yksinkertaisempaa erotuomion tultua, mutta nyt asioiden mutkistuttua päätin, että maksakoon, jos se tekee minut niin onnelliseksi.

Otsikko Nousukausi sopii moneen asiaan. Olen pitkään elellyt hiukan alavilla hallan mailla suhteessa itseeni ja itsestäni huolehtimiseen. Nyt on alkanut kuitenkin nousukausi. Lisäpontta olen saanut eron takapakista. Olen joutunut viettämään niin pitkiä riitelypuheluita viime päivinä, että suorastaan haluan näyttää pitkää nenää, että tosiaan pärjään ja voin paljon paremmin ilman tätä toista. Ja VARMASTI pärjään!! Uhoa. Syvällä sisimmässä kipinöineet asiat ovat nousseet nyt pintaan, ja eilen oli myös tämän asian saralla oikein mukava päivä. Suunnittelin tulevia ruokia, joita voisin laittaa, ja joihin voisin lisätä aiemmin jostain syystä "välttelemiäni" ruoka-aineita. Leivoin työharjoittelua varten keksejä, ja nautin itsekin niistä suurella sydämellä. En muistanutkaan nauttivani niin paljon leipomisesta! Ja kuinka hyvää olikaan keitetty kananmuna aamupalaleivän päälle siivutettuna! Hih, naurakaa pois, mutta näin on näreet. Mutta pyydän, ei mitään suurta numeroa, sillä järven jää ei koskaan ole alkutalvesta kovin paksu ja kestävä. Pitää olla liikkeellä varovaisin askelin.

maanantai, 3. marraskuu 2008

Huh huh.

Eilen päättyi seitsemän päivän työputki, ja alkoi "viikonloppu". No, olin tosin itse valinnut työvuoroni harjoittelussa, mutta silti. Jännä juttu muuten, että miten pystyykin pinnistelemään ja jaksamaan vaaditun ajan ihan hyvin, mutta heti, kun vain on mahdollista hellittää, niin väsymys jysähtää päälle maantiejyrän lailla. Töistä polkiessani vain puhisin "huh huh" itsekseni. Niin väsytti, vaikka töissä olikin melko hiljaista ollut.

Työharjoittelussa on ollut mukava olla taas takaisin. Monenmoista uutta olen saanut taas oppia, sekä syventää aiempia taitoja. Olen päässyt heti tositoimiin ja yrittämään kanylointia! Se se vasta hauskaa puuhaa olikin, vaikka kaipaa treenausta aika tavalla toimenpiteen rutinoimiseksi. Olen tavannut kivoja potilaita, ja yksi mieleenpainuvimmista oli nainen, joka oli 45-vuotiaana vaihtanut alaa ja lähtenyt maatalouslomittajaksi! Oli hauska rupatella erilaisista maatalouteen liittyvistä asioista etenkin, kun olin vastikään itsekin tullut maalta.

Yksi ehkä koko opiskeluajalta suurin asia sattui torstaina. Olin ajatellut etukäteen opettelevani lisää haavanhoitoa ja kanylointia, mutta kappas vain, ja tavoitteet heittivät kuperkeikkaa. Olin ohjaajani kanssa hoitamassa erästä miespotilasta, ja toinen hoitaja kuiskasi, ettei mies varmasti näe huomispäivää. Ohjaajani mielestä tilanne ei ollut niin vakava, vaikka potilaan yleisvointi olikin jo laskenut. Muutamia päiviä kuulemma vielä menisi. Häntä oli raskas hoitaa jo monenmoisten letkujen ja kojeiden vuoksi, mutta myös runsaan massansa takia. Hälyttävintä oli kuitenkin huomata, ettemme kyenneet mittaamaan häneltä happisaturaatiota laisinkaan! Eli sitä, miten hyvin saa käytettyä ilmassa olevaa happea. Saturaatiota ei saatu sormenpäästä, ei korvalehdestä. Olin potilaan vierellä lähes koko aamun, ja omaisillekin soitettiin. Miniä ehti paikalle ja 11 maissa tila alkoi tasaisesti laskea, ja hengitys pikkuhiljaa harventua, kunnes mies lopulta kuoli klo 11.32. Miniä lähti hakemaan miehen poikia, jonka aikana minä ohjaajani kanssa laitoimme vainajaa.

Olihan se melkoinen kokemus. Pysähdyttävä ja vakavoittava. Mies oli ollut vuoroin osastolla, vuoroin teholla, ja nyt sitten kuoli rauhallisesti. Minulle kokemus tuntui yllättävän "helpolta", sillä olin etukäteen oikeastaan pelännyt tuota. En ole nimittäin koskaan edes nähnyt kuollutta. Jälkikäteen tilanne purettiin ohjaajani ja muiden hoitajien kesken, mikä oli hyvin tärkeää. Mulle kuoleman kohtaaminen on kuitenkin ollut melko tuoretta Papan ja Mummoni lähdettyä viime keväällä taivaan kotiin.

Talvi sitten yllätti, ainakin hetkellisesti. Keskiviikkoaamuna oli ensimmäinen liukas keli, ja niinpä päätin kokeilla pyörällä kaatumista lentäen alamäessä rähmälleni. Onneksi pelkällä säikähdyksellä selvisin, mutta samana päivänä marssin ostamaan nastarenkaan. Ja aivan oikeaan aikaan, sillä perjantaina olikin edessä melkoinen seikkailu sotkea "lumikinosten" läpi iltavuorosta kotiin. Huh, hyvä, kun pystyssä pysyi!

Huh. Mutta nyt olisi tarkoitus viettää pari rauhallisempaa päivää. Tai ehkä tuokin jää vain toiveajatteluksi tietäen kaiken työmäärän koulutehtävistä. Huomennakin on niin monenmoista menemistä ja tulemista. Hassua, miten väsymys sitten tilaisuuden tullen iskeekään! Eilen olimme viettämässä ystäväni synttäreitä, ja pääsimme paikalle vasta suht myöhään. Aluksi jaksoin ihan hyvin, mutta sitten alkoi väsymys painaa sen verran päälle, että pahaa teki. Toiset pelasivat innoissaan Nintendo Wii-peliä, kun minä nuokuin sohvalla. Kotiin lopulta selvittyäni tuntui, että olin niin väsynyt, etten jaksanut edes saada unen päästä kiinni! Uskomatonta.

Mutta ihanaa, kun alkoi marraskuu. Se tietää jouluajan pian alkavan. En tosin pidä siitä kaupallisesta hössötyksestä, vaan tunnelmasta ja rauhasta, musiikkista ja perheen kanssa olosta, perinteistä ja kauniista hetkistä. Marraskuun alku tietää minulle myös sitä, että pian voin postittaa hakemukseni eron toiseen vaiheeseen.

Joulua ja lepoa odotellessa!