Tynkäsyyslomalla pääsin vihdoin ja viimein hyppäämään junaan suuntana armas kotipitäjä.
Nyt vierailua innosti vielä sekin, että tulisin näkemään veljeäni, josta en ollut varma vielä pari viikkoa sitten. Mutta johan tuntui joululta! Vuosi sitten pääsin kotiin vasta jouluksi, nytkin kaupan hyllyt notkuvat jo joulusuklaista ja -glögeistä. Kaiken kukkuraksi viikolla oli kouluruokana riisipuuroa rusinakiisselillä ja eräs opiskelijakaverini alkoi laulamaan "joulu on taas...".

Oli joulu tai ei, niin minulle se silti oli. Isä haki minut jälleen torstaiaamuna ja äiti odotteli kotona katetun aamupalapöydän kera. Juuri lämmitetty leivinuuni teki olon lämpimäksi myös sisäisesti. En ehtinyt olemaan kotona kuin kaksi yötä, mutta ehdinpä ainakin sen. Oli turvallinen olo, iloitsin monista asioista. Veljenikin vaikutti aivan päinvastaiselta, kuin vierailullaan täällä, sen leikkimielisen kiusoittelun perusteella. Muutaman päivän aikana tuli vietettyä monta riemullista hetkeä yhdessä, perheenä, nauraen vatsat kippurassa ja posket kipeänä. Sain soitella pianoa, nautiskella luonnon ihanuudesta, käväistä mökillä, kerätä karpaloita sekä harjoitella autolla ajoa! Minullahan ei sitä ajokorttia vielä ole (tästä onkin irronnut veljen kestovitsi). Yksi parhaimmista hetkistä oli ensimmäinen Keskustelu koko perheen kesken käydessämme laavulla metsän siimeksessä.

Paluumatka koitti jälleen, selässä rinkka, etupuolella reppu ja olalla vielä kassi. Tavaraa oli siis hiukan enemmän, kuin tullessa. Nyt olin löytänyt vanhoja, aikaisemmin hylkäämiä vaatteitani todeten ne nyt käyttökelpoisiksi, sekä herkullisia oman puutarhan omenoita. Junamatka yötä myöten on aina hiukan arveluttava, koska matkaseuralaisiaan ei voi etukäteen valita. Alku vaikutti nyt melko huonolta. Lippua ostaessa paikkavarausta ei voitu tehdä (olisiko juna täynnä?!), paikalleni istuttuani vaunuun pelmahti kikatteleva tyttöjoukko, ja hiukan myöhemmin jonkin sortin cheerleading-joukkue. Tämä poppoo kuulosti jopa harjoittelevan "flikki-flikkejään" ja pyramidikuvioitaan keskellä käytävää, ainakin töminästä ja metelistä päätellen. Noh, kerran "palautetta" annettuani helpotti. Juna joutui myös seisomaan keskellä matkaa; käännyttiinhän "normaaliaikaan".

Mutta että sekin päivä koittaisi, jolloin toisin aamuvarhaisella miehen, josta en tiennyt edes nimeä, kotiini!
Oulussa oli vastassa kylmä, tuulinen sade. Lähtiessäni kohti täkäläistä kotikoloani tuli eräs ulkomaalainen mies kyselemään neuvoa, mistä löytäisi paikan yöpyä. Hostelli? Voi, mistä minä tuollaisia osaisin sanoa, varsinkaan nukuttuani niin huonosti. Päätin lähteä viemään miestä pisteelle, josta saisi kaupunginkartan. Siitä ei ollut kovin apua, ja info-keskuskin aukeaisi vasta iltapäivän puolella. Nyt kello oli vasta viisi. Hetken pohdiskelin ja puntaroin, ja päätin sitten pyytää miehen teelle luokseni. Hyvänen aika; eihän ulkomaalaista, juuri junasta tullutta, voi jättää yksin sateiseen ja kylmään aikaiseen sunnuntai-aamuun! Heh, hauskuutta irtosi, kun mies, 24-vuotias marokkolainen, kysyi, olenko ollut juomassa, vai enkö vain ole nukkunut. Jälkimmäisen ilmoitin syyksi punaisille silmilleni..:D

Matkalla lätäkköjä litistellessämme pohdiskelin mielessäni kämppikseni reaktiota, mutta uskoin hänen ymmärtävän. Mutta hän olikin lähtenyt reissuun, joten ei hätää. Keitin teetä viluiselle miehelle ja aloin setvimään hostellipulmaa internetin voimin. Kovin paljon viisaammaksi emme päässeet, sillä kaikki oppaat tarjosivat vain kaikkein kalleimpia paikkoja, yöhintaan 120 euroa. Ehdotin, jos hän lähtisi takaisin rautatieasemalle, ja kysyisi sieltä parempia ohjeita. Mies tahtoi kuitenkin jäädä, kunnes päivä (ja sää) valkenisivat. Hän ei ollut kuulemma nukkunut yhtään, joten petasin pikaisesti pedin huoneeseeni ja käskin miehen koisimaan hetkeksi. Itse yritin vastustella väsymystä ja käyttää ajan -huoh- opiskeluun, kunnes lopulta herätin marokkolaisen ja käskin hänet matkoihinsa. Tietysti hieman ystävällisemmin..

Nyt olisi tarkoitus motivoitua jälleen alkavaan työharjoitteluun. Uh. Hihkun suorastaan innosta.:/
Mutta eiköhän se tästä.