Olemme veljeni kanssa kuin yö ja päivä. Hän on kiinnostunut tietotekniikasta, elokuvista ja synkemmistä asioista, kun minä taas ihastelen kedon kukkasia ja pianolla aikaansaatuja sulosointuja, enkä osaa päättää, kumpi on kauniimpi, auringonnousu vai – lasku. Veljellä on ihmeellinen taito säilyttää kasvonsa kiven lailla yksi-ilmeisen vakavana, kun itse ilmaisen tunteitani paljolti ilmeiden avulla. Harvasanainen velipoika ei useimmiten aloita oma-aloitteisesti keskustelua, eikä hänen reaktioistaan voi ymmärtää, kiinnostaako häntä kuulla viimeisimmästä iloitsemastani luonto-oivalluksesta. Erään kerran kömpelö yritys ottaa selvää veljen onnellisuudesta päättyi tylyyn vastaukseen: "onko tää joku ristikuulustelu, vai?", ja puhe siirtyi takaisin turvallisempaan aiheeseen, eli elokuviin ja hänen omiin projekteihinsa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nyt veli oli tulossa kylään. Emme välimatkojen vuoksi voi nähdä usein, joten omat odotukseni viikonlopun suhteen olivat korkealla. Ensimmäinen ilta sujui hyvin. Sain ruokittua hänet ja kävimme hiukan mittailemassa Oulun keskustan katuja. Lopuksi vuokrasimme yhden hänen suosikkielokuvistaan. Meillä oli suorastaan hauskaa, ja onnistuimme naurahtamaan samoissa kohdin elokuvaa katsoessamme.

 

Mutta vierailun lähetessä loppuaan tunsin itseni epäonnistuneeksi. Viikonlopusta oli tullut täysi fiasko lukuisine pienine yksityiskohtineen, ja vaikka olin yrittänyt jättää kaiken yksinomaan Jumalan käsiin, tuntui ettei sekään riittänyt. "Epäonnistuja!" kaikui päässäni. Miten en voinut saada aikaan mukavampaa viikonloppua, tehdä jotain paremmin?

 

Yksi jatkuva huolenaiheeni on veljen suhde Jumalaan – onko sellaista? Toisen puolesta ei voi uskonratkaisua tehdä, enkä uskalla ateistiksi itsensä lukevalle veljelle kovin suorasukaisesti julistaa.

Kesken rukousta olo helpottui. Ymmärsin, että huoli on sittenkin turha. Minä olen vain ihminen, en enempää, mutta Jumala pitää kaikesta huolen. Myös veljestäni. Ja vaikka viikonloppu ei ollut onnistuneimmasta päästä, niin Hänellä on sillekin tarkoituksensa. Kuinka turvallinen ja huojentunut olo olikaan: kaikki on Jumalan käsissä!

 

 

 

Minua pyydettiin muutama viikko sitten kirjoittamaan opiskelijoiden ja nuorten aikuisten srk-lehteen, Jyssäykseen. Olin pyynnöstä tosi yllättynyt, mutta lupauduin hommaan. Tarkoitus oli kirjoittaa palstalle "Isän kädellä" jostain arjen oivalluksesta, ja jostain, jolloin on tuntenut Isän huolenpidon. Pohdin ja puntaroin kirjoitusaihettani kaaaaauan. Kimmoketta sain lopulta ylläolevassa Jyssäykseen päätyneessä tekstissä viittaamastani fiaskomaisesta viikonlopusta.

 

Nyt, ystävät rakkaat, on hätä. Rukoilkaa lakkaamatta, rukoilkaa! On ilmennyt jotain juuri veljeeni liittyvää, rukoilkaa rukoilkaa!! Kuulin eilen järkyttäviä uutisia, jotka eivät tunnu todellisilta yhtään. Tuntuu pahalta, pahalta. Uskon kuitenkin kaiken järjestyvän, ja toivon, että tämä voisi olla jonkinlainen herätys veljelleni. Pyydän: rukoilkaa!!