Olin viikonlopun kämppikseni vanhemmilla, maaseudulla rentoutumassa. Olo oli, kuin olisi ollut kotona! Pääsin myös maistamaan minulle erikoisia ruokia: lakkapuolukka-kiisseliä, lämmintä kotijuustoa lakoilla sekä ruisjauhoista tehtyä ruispuuroa. Nam. Tiedän, että nyt eräs ystäväni nauraa hehkuttaessani tuosta lakkakiisselistä, mutta hei: mulle lakat on aiemmin ollut erittäin, erittäin harvinaista herkkua, lähinnä isän synttärikakun päällä kerran viidessä vuodessa. :)
Kävimme sunnuntaiaamuna myös puolukassa, ja mä olin ihan innoissani poimurin kanssa kahmimassa herkullisia, pakkasen jo puraisemia marjoja. Ihmettelin tosin, miksi muut olivat metsän antimista hiukan nyreissään. Vai muka vähän?! Minusta siellä oli puolukoita valtavasti! Olin omaan parin tunnin saaliiseeni, noin 7 litraan tyytyväinen. Myöhemmin tosin ymmärsin nyreyden syyn, sillä jos täällä päin puhutaan puolukoita olleen paljon, saa jo tunnissa kerättyä kaksi ämpärillistä. Noh, tottumaton etelän tyttö.

Paluu kouluun ja uuteen viikkoon alkoi nihkeästi. Kaverini teki diagnoosin: minua vaivasi motivaation puutostauti. Lisäksi olin tosi väsynyt alkuviikosta, sillä sunnuntai-iltana olin askarrellut melko myöhään korttia velipojalle. Maanantaita sentään "piristi" se, että luokan pojat kiusoittelivat melkein koko päivän. (Todettakoon tähän väliin, ettei kenestäkään heistä ole potentiaalista hmm.. miten sen nyt sanoisi.. poikaystäväehdokasta, sillä yksi heistä on oikea maanvaiva, kahden lapsen isä ja ilmeisesti naimisissa. Toinen heistä on myös vakaasti naimisissa, ja kolmas oli se surullisen kuuluisa isä (ei tietoa onko varattu muuten).

Eilen kanyloitiin. Säälin ystävääni jo aamusta, sillä palelin kuin horkka koko päivän (, jonka seurauksena verisuonet ovat supistuneet). Itse kanylointi oli oikeastaan hauskaa, vaikka koko päivänä ei kukaan sitä harjoitellut onnistunut siinä, ja tuloksena oli vain pikkulaput molemmissa kämmenselissä. Kumma kyllä, jännitin kyllä verinäytteen ottoa aikoinaan paljon enemmän.

En oikein tiedä, mitä odotan. Tai tiedän kyllä, mutta en oikein tiedä, minne odotukseni tarkalleen ottaen tulisi kohdistaa. Odotan pian koittavaa lähtöä, jolloin teen taas mielenkiintoisen lukuseikkailun kirjastoon, mutta odotan myös iltapäivää, jolloin jatkan raidallista luentosukkani neulomista (huom. värit ovat nimeltään herne ja verenpunainen..:D). Mutta odotan myös ensi yötä, jolloin saan yrittää uudestaan nukkua yhtä makeasti, kuin viime yönä (kas, minäkö?!), mutta myös huomisaamua, sillä aamut ovat mukavia. Toisaalta odotan myös huomisiltaa, jolloin on taas opiskelijailta, jossa olen alkanut käymään. Mutta sitten myös tulevaa viikonloppua, vaikka tarkkoja suunnitelmia ei sille ole. Kämppis on lähdössä keikalle, ja kämppä on taas yksin minun. Lauantaina Jukka Leppilampi on ainakin tulossa tänne päin. Hmm. Mutta viikon päästä lähden kotiin vanhempieni luo! Ihanaa, ihan kuin joulua odottaisi! Toisaalta en haluaisi ajan kuluvan nopeasti, sillä sen jälkeen on taas paluu harjoitteluun. Minulla on muutosten koittaessa aina tällainen nihkeä suhtautuminen, mutta ehkäpä se siitä. Olisi kiva, jos harjoittelu olisi jo ohi, mutta sittenpä ollaankin pulassa: kolme viikkoa koulua jäljellä sisältäen vai-kei-ta tenttejä - auts! Uurastuksen lopulla on onneksi tiedossa rentouttava joululoma kotosalla, silloin tällöin töitäkin tehdessä. Mutta silloin onkin koko syyslukukausi jo mennyt! Silloin alan taas kauhistella ajan hurjan nopeaa kulumista. Apua, pian sitä istutaan kiikkustuolissa...

Mitä tästä opimme? Elä ja nauti hetkessä. Ja nyt lähden valmistautumaan ja lähden kirjastoon etsimään luettavaa!

P.S. Otan kokeiluun rukouspäiväkirjan, josta innostuin luettuani erään rukouksesta kertovan kirjan. Voisi olla ihan mielenkiintoista kirjoittaa rukousaiheita ylös ja seurata, mikäli Herra katsoo ne hyväksi. Olen tosin huomannut rukousvastausten olleen toisinaan nopeitakin: joskus aamuisin on veto niin poissa, ettei usko millään jaksavan päivää. Rukous ainakin helpottaa ja yhtäkkiä huomaa päivän olevan hetkessä lopussa - ja mielikin paljon parempi.