Tästä on jo aikaa, kun sain kirjeen toisella puolella Suomea asuneelta serkultani. Kirjeet jo yksinään ovat mukavia, mutta se, mikä todella sai minut hyppimään ja hihkumaan riemusta (kyllä, niin tein!) oli tällä kertaa kuoren teksti. Siinä nimittäin luki tyttönimeni. Myöhemmin sain kuulla, että tuo oli ollut vain onnekas vahinko!

Lupasin hoitaa luokallemme nimineulat, joista kuhistiin ja mallista kiisteltiin pitkään. Reilun kahdenkymmenen erilaisen ihmisen mielipiteet harvemmin ovat yksimielisiä! Ihan työharjoittelun alkuun en saanut tilausta tehtyä, ja kun sen lopulta postitin jännitin viikon päästä tulleen paketin avaamiseen asti. Olinhan vastuussa, joten vastuu niiden lopullisesta ulkonäöstä oli myös minun. Ilo olikin suuri, kun neulat olivat juuri sellaiset, kuin olin ne kuvitellut! Hypistelin papereita ja neuloja innoissani, kun muistin yhtäkkiä omani. Niin tosiaan! Etsin sen nopeasti käsiini ja harvemmin olen sellaista hetkeä kokenut, kuin tuolloin koin. Katselin ilon kyynelten lävitse omaa nimineulaani, jossa luki kuten kaikilla muillakin: sairaanhoitajaopiskelijan ja Diakonia-ammattikorkeakoulun välissä oma nimeni. Korostan: oma nimeni.

Lasken päiviä siihen, kun voin hakea eron toista vaihetta, ja sen läpi mentyä hakea sukunimen vaihdosta. Tarkkoja päiviä en toki tiedä, mutta odotan tuota, kuin kuuta nousevaa. Odotan sitä, että saan olla myös henkilötietojenikin perusteella oma itseni. Odotan sitä, että kaikissa korteissani lukee etunimeni perässä sukunimeni, joka oli minun elämäni ensimmäiset 20 vuotta, ja jonka yhä tunnen omakseni. Onhan se perheeni ja sukuni nimi.

Hassua, kuinka paljon sukunimi, oma nimi, voi merkitä!