Höpsistä.
Olin tullut päätelmään, että elämäni maistuu juuri nyt erittäin hyvältä: sinkku (kuinka kammoankaan tuota sanaa), ihanassa kaupungissa, kodilta tuntuvassa asunnossa, opiskelemani alan tuntuvan päivä päivältä oikeammalta. Olin ajatellut, ettei olisi kummoinenkaan idea elellä joskus tulevaisuudessa maaseudulla seuranani vain ja ainoastaan kissa tai kaksi. Yksin on nyt ollut hyvä olla.

Mutta annas olla, kun luokallemme astui "uusi" opiskelija. Kaverista alkoi paljastua monia mukavia piirteitä, mm. uskonnollisuutta (todennäköisesti), pianonsoittotaitoa, järkeviä puheita. Jostain syystä myös tuntui, että kaveri kohdisti katseensa suuntaani tavan takaa. Liian hyvältä vaikuttaa. Olin edelleenkin aiemmissa mietteissäni elämäni viettämisestä yksin, joten yritin parhaani mukaan estää hänen tulemasta liiaksi ajatuksiini. Sitä paitsi, matkassa on pieni mutka. Sanottakoon, että kolmevuotias. Senpä vuoksi en edes tiedä, onko kaveri varattu vai ei, mutta isä hän ainakin on. Aijai. Isissä ei mitään vikaa, mutta jostain syystä en nyt kaipaisi tällaista.

Olen ollut viikon sairaalamaailmaan tutustumassa, ja aika on ollut mielenkiintoista. Olen oppinut paljon, vaikka valtavasti on vielä opittavaa. Onni on ollut myötä, ja työporukka on ollut ihana ja kannustava. Edellä mainitsemani kaverikin on unohtunut sitä mukaa, kun olen innostunut enemmän sairaanhoidosta. Työharjoitteluun matkaaminen on käynyt myös kätevästi, sillä viikko sitten tein elämäni ensimmäisen pyöräostoksen! Jihuu, kiljui pyöräilyyn hurahtanut sieluni. Voi ei, rääkyi nuukaileva puoleni, ja vannotti säästeliämpään elämään. Tasapainotellen näiden kahden välillä olen yrittänyt selitellä tekosiani sillä, että todella tarvitsin pyörää (edelliseni, oiva punainen ratsu-Reimani, joutui vuosi sitten pahalaisen varkaan käsiin). Ostospäivästä lähtien olen pyöräillyt päivittäin onnessani. Töihin kuluu reippaasti polkaisten puolisen tuntia, joten en uskalla ajatellakaan, kuinka kauan olisin tuota väliä astellut kävellen. Tästä lähin aion pitää entistäkin tarkempaa huolta uudesta Nopsastani.

Eilisiltana pääsin syksyn ensimmäistä kertaa opiskelijailtaan. Aihetta käsiteltiin vetäjän tavan mukaan kovin kuivasti, tieteellisesti ja sivistyneesti, mutta muuten ilta oli mukava. Ensimmäistä kertaa tuntui tutulta paikalta, vaikkakaan ei miltään "hengelliseltä kodilta". Illan aikana pakkani sekoitettiin sitten oikein todenteolla. Kun olin juuri päässyt suhteelliseen tasapainoon ajatuksistani parisuhteesta istahti pöytääni kaksi mukavan oloista opiskelijapoikaa. Jutustelu ei jäänyt pelkkään "ryhmätehtävään", vaan jatkui vielä vieressäni istuneen minua hemaisevamman tytön siirryttyä muualle. Jatkui vielä silloinkin, kun en itse keksinyt mitään sanottavaa, sillä pojista puheliaampi kysyi asioita, joita ei välttämättä ensi tapaamisella tulisi välinpitämättömämpi kysyneeksi. Voi että. Mutta mutta. Nyt yritän hillitä ajatuksiani ja tunteitani, sillä pojat ovat kotoisin Muoniosta, mikä omaa kotipaikkakuntaani ajatellen on liian kaukana. Puisten rattaitten kotiseudulle nimittäin voisin ehkä harkita palaavani.

Voi voi. Ei kai koskaan voi sanoa minkään olevan varmaa. "Never say never".
Mitähän tästäkin tulee... Puuskahdus.