Eilen päättyi seitsemän päivän työputki, ja alkoi "viikonloppu". No, olin tosin itse valinnut työvuoroni harjoittelussa, mutta silti. Jännä juttu muuten, että miten pystyykin pinnistelemään ja jaksamaan vaaditun ajan ihan hyvin, mutta heti, kun vain on mahdollista hellittää, niin väsymys jysähtää päälle maantiejyrän lailla. Töistä polkiessani vain puhisin "huh huh" itsekseni. Niin väsytti, vaikka töissä olikin melko hiljaista ollut.

Työharjoittelussa on ollut mukava olla taas takaisin. Monenmoista uutta olen saanut taas oppia, sekä syventää aiempia taitoja. Olen päässyt heti tositoimiin ja yrittämään kanylointia! Se se vasta hauskaa puuhaa olikin, vaikka kaipaa treenausta aika tavalla toimenpiteen rutinoimiseksi. Olen tavannut kivoja potilaita, ja yksi mieleenpainuvimmista oli nainen, joka oli 45-vuotiaana vaihtanut alaa ja lähtenyt maatalouslomittajaksi! Oli hauska rupatella erilaisista maatalouteen liittyvistä asioista etenkin, kun olin vastikään itsekin tullut maalta.

Yksi ehkä koko opiskeluajalta suurin asia sattui torstaina. Olin ajatellut etukäteen opettelevani lisää haavanhoitoa ja kanylointia, mutta kappas vain, ja tavoitteet heittivät kuperkeikkaa. Olin ohjaajani kanssa hoitamassa erästä miespotilasta, ja toinen hoitaja kuiskasi, ettei mies varmasti näe huomispäivää. Ohjaajani mielestä tilanne ei ollut niin vakava, vaikka potilaan yleisvointi olikin jo laskenut. Muutamia päiviä kuulemma vielä menisi. Häntä oli raskas hoitaa jo monenmoisten letkujen ja kojeiden vuoksi, mutta myös runsaan massansa takia. Hälyttävintä oli kuitenkin huomata, ettemme kyenneet mittaamaan häneltä happisaturaatiota laisinkaan! Eli sitä, miten hyvin saa käytettyä ilmassa olevaa happea. Saturaatiota ei saatu sormenpäästä, ei korvalehdestä. Olin potilaan vierellä lähes koko aamun, ja omaisillekin soitettiin. Miniä ehti paikalle ja 11 maissa tila alkoi tasaisesti laskea, ja hengitys pikkuhiljaa harventua, kunnes mies lopulta kuoli klo 11.32. Miniä lähti hakemaan miehen poikia, jonka aikana minä ohjaajani kanssa laitoimme vainajaa.

Olihan se melkoinen kokemus. Pysähdyttävä ja vakavoittava. Mies oli ollut vuoroin osastolla, vuoroin teholla, ja nyt sitten kuoli rauhallisesti. Minulle kokemus tuntui yllättävän "helpolta", sillä olin etukäteen oikeastaan pelännyt tuota. En ole nimittäin koskaan edes nähnyt kuollutta. Jälkikäteen tilanne purettiin ohjaajani ja muiden hoitajien kesken, mikä oli hyvin tärkeää. Mulle kuoleman kohtaaminen on kuitenkin ollut melko tuoretta Papan ja Mummoni lähdettyä viime keväällä taivaan kotiin.

Talvi sitten yllätti, ainakin hetkellisesti. Keskiviikkoaamuna oli ensimmäinen liukas keli, ja niinpä päätin kokeilla pyörällä kaatumista lentäen alamäessä rähmälleni. Onneksi pelkällä säikähdyksellä selvisin, mutta samana päivänä marssin ostamaan nastarenkaan. Ja aivan oikeaan aikaan, sillä perjantaina olikin edessä melkoinen seikkailu sotkea "lumikinosten" läpi iltavuorosta kotiin. Huh, hyvä, kun pystyssä pysyi!

Huh. Mutta nyt olisi tarkoitus viettää pari rauhallisempaa päivää. Tai ehkä tuokin jää vain toiveajatteluksi tietäen kaiken työmäärän koulutehtävistä. Huomennakin on niin monenmoista menemistä ja tulemista. Hassua, miten väsymys sitten tilaisuuden tullen iskeekään! Eilen olimme viettämässä ystäväni synttäreitä, ja pääsimme paikalle vasta suht myöhään. Aluksi jaksoin ihan hyvin, mutta sitten alkoi väsymys painaa sen verran päälle, että pahaa teki. Toiset pelasivat innoissaan Nintendo Wii-peliä, kun minä nuokuin sohvalla. Kotiin lopulta selvittyäni tuntui, että olin niin väsynyt, etten jaksanut edes saada unen päästä kiinni! Uskomatonta.

Mutta ihanaa, kun alkoi marraskuu. Se tietää jouluajan pian alkavan. En tosin pidä siitä kaupallisesta hössötyksestä, vaan tunnelmasta ja rauhasta, musiikkista ja perheen kanssa olosta, perinteistä ja kauniista hetkistä. Marraskuun alku tietää minulle myös sitä, että pian voin postittaa hakemukseni eron toiseen vaiheeseen.

Joulua ja lepoa odotellessa!